Runoilijan huoneissa

Kukkia ei oltu vielä aseteltu Espanjalaisille portaille. Ne ilmestyisivät vasta paria viikkoa myöhemmin yhdessä ihmisten kanssa. Heidän jotka tulevat kaikista kaukaisista maista katsomaan ikuisen kaupungin alkavan kesän laskevaa aurinkoa, ja toisiaan.

Maaliskuun alussa Piazza di Spagnan laidan vaaleanpunainen talo oli talvesta hiljainen. Ovi, kapea ja natiseva portaikko ylös asuntoon, tummien kirjahyllyjen peittämät seinät, maalaukset, kaikki tavallista kunnes yksinäinen tulija astuu sisään perimmäiseen huoneeseen. Siellä, korkealla katossa loistavat äänettöminä keltaiset kukat – yhä samat kuin 200 vuotta aikaisemminkin.

Nojailin takan- ja ikkunanpieliin, katselin asunnosta ulos aukiolle; Berninin isän suihkukaivossa ei vielä virrannut vettä. On sanoja, teoksia, ihmisiä, jotka tulina pimeydessä huokuttelevat lähtemään luokseen uusiin kaupunkeihin ja vieraisiin maihin. Seuraamaan virtauksia virtojen alla, muuttumaan taas kerran toisenlaiseksi ja silti tunnistamaan seudun samaksi. Sillä tärkeintä mitä elämällä on meidän varallemme onkin muutos. Olemme jotakin joka ottaa muodon ja sitten hajoaa jälleen, liikkuessaan vuosisatojen kuilujen yli, tähän, nyt.